Irlantilaisen Enda Walshin kajahtaneen hauskan ja traagisen näytelmän Suomen kantaesitys Eero-näyttämöllä.
Kaksi vanhempaa sisarta, Breda ja Clara, ovat neljä vuosikymmentä sitten ihastuneet samaan tanssipaikkojen laulajatähteen, ja tältä saatujen rakkaudenlupausten pettäessä he sulkeutuivat pysyvästi taloonsa. Vuosikymmenten häpeä ja elämätön elämä, naisten neljän seinän sisään pakkautunut intohimo, raivo ja riemu purkautuvat merkilliseen rituaaliin, jossa tarunhohtoinen matka Sähköiseen tanssisaliin käydään läpi uudestaan ja uudestaan. Tuo matka täyttymyksen odotuksesta kirvelevään tappioon osoittaa heille aina ja ikuisesti sen lohduttoman tosiasian, että vastasyntyneen olisi parempi pysyä kohdussa kuin tulla osaksi tätä juorujen, ihmisyyttä kutistavien sanojen myrkyttämää maailmaa.
Tämän onnettoman lumouksen murtava surullisen hahmon ritari on näytelmässä kestoahdistunut kalakauppias Patsy, yksinäinen ja hervoton mies, joka kaikkien hämmästykseksi avaa nuorimmalle sisarelle Adalle oven maailmaan jossa kaikki tuntuu hetken aikaa mahdolliselta.
Näytelmän oivaltava suomennos on Sami Parkkisen.
Tuomo Aitta ohjaa Walshin tekstiä tinkimättömällä otteella. Kerronnan tempo on verkkainen mutta ei laahaa. On miellyttävää katsoa näytelmää, joka noudattaa näin tarkasti itse luomaansa kielioppia. Vuotavien putkien ja tukkeutuvien viemärien talosta tulee Aitan ohjauksessa yksi lisänäyttelijä, jonka oikkuihin pitää reagoida nopeammin kuin ihmisten huoliin ja murheisiin. Teksti herättää kysymyksen siitä, missä määrin me kaikki olemme rooliemme vankeja. On jotenkin turvallistakin mieltää itsensä oman kohtalonsa uhriksi. Roolista poistuminen on riski, sillä ulko-oven takana yksilö joutuu maailman karsinoimaksi.
Sähköisen tanssisalin näyttelijäntyö on parasta A-luokkaa, äärimmilleen viritettyä läsnäoloa.
Ilkka Kuosmanen (ESS)
Sähköinen tanssisali Lahdessa
13.10.2009