Anna Krogeruksen päivänpolttava uutuus

Kuin ensimmäistä päivää on tragikomedia hoivatyön arjesta vanhusten hoitokodissa, täynnä mustaa huumoria.
Näytelmän päähenkilö, Ritva, on viisikymppinen perushoitaja, joka puurtaa kutsumusammatissa, jatkuvien säästötoimien paineessa, ilman vakituista työsopimusta. Ritvan työtoverit ovat toisia pätkätyöläisiä, sivareita ja työllistettyjä, onpa joukossa yksi maahanmuuttajakin. Näytelmä kertoo siitä, miten tämän päivän työelämä, erityisesti kurjistuvalla hoitoalalla, imee vastuuntuntoisesta ja kiltistä ihmisestä kaiken irti, ja pahimmassa tapauksessa heittää tämän sitten menemään, nuoren ja koulutetun tykinruuan tieltä.

RITVA: Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä. Että jos tän viikon vielä jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entä jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vain tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut, ja minä en pääse kyytiin.

Anna Krogerus kysyy näytelmässään, miksi elämme todellisuudessa, jossa sekä nuoret että vanhat tuntuvat musertuvan heille asetettujen vaatimusten alle? Ennen teimme työtä saadaksemme leivän pöytään. Nykyään ruokaa on enemmän kuin koskaan, mutta syödä emme ehdi, koska meidän on lakkaamatta tehtävä työtä, ajateltava työtä, puhuttava työstä… Miksi työelämästä on muodostunut sotatila, jossa selvitäkseen, on kyettävä karjumaan "ei!" joka suuntaan? Ja mille meidän loppujen lopuksi tulisi sanoa ei? Juoksemme kaikki samassa oravanpyörässä, mutta missä on sen moottori?

TAIMI (Lepolan asukas, 95v.) Miks ei asioita saa sanoa niinkun ne on? Nuoruuski päättyy nykyään viiskymppisenä, ja sen jälkeen tulee sitte keski-ikä, ja sitte joku ihmeen kolmas ikä ja sitte vielä neljäs. Eikö ihminen tosissaan saa olla vanha ennen ku se makaa taju kankaalla jossain kroonikko-osastolla? Sielläkö se vanhuus ja viisaus tänä päivänä punnitaan? Eikä se ite asiaa mikskään muuta, vaikka sanoittais olevamme laskuvarjojääkäreitä koko porukka. Vanhoja ollaan ja kohta kuollaan.

Kirjailija väittää meille länsimaiselle nykyihmiselle olevan tunnusomaista eläminen jatkuvan riittämättömyyden tunteen vallassa. Peruskokemuksemme on, ettei meillä ole oikeutta olla olemassa. Vielä. Ensin on oltava vähän hoikempi, tehokkaampi ja täydellisempi. Emme me tietenkään myönnä haluavamme olla ikuisia voittajia, mutta jokainen meistä kiitää mieluummin avoautossa aurinkolasit päässä pitkin kuumaa asvalttia, kuin kököttää laitoksen vessassa pääsemättä pöntöltä ylös ilman vieraan ihmisen apua. Vai mitä? Sitä mikä on joskus edessä, emme halua ajatella vielä. Siis sairaus ja kuolema piiloon, ja eikun baanalle!

MARA (sivari, 20 v.) Tiäks – ei tää villi nuoruuskaan mitään ihan herkkua oo. Sitä on tavallaan samassa tilanteessa, ku elämän alkumetreillä, sillon ku muutaman miljoonan siittiökamun kans kroolattiin mutsin munatorvessa. No, sillon mä voitin – mut montako kertaa pitää voittaa, et saa oikeesti luvan olla olemassa tässä yhteiskunnassa?

Kuin ensimmäistä päivää on Anna Krogeruksen ja ohjaaja Irene Ahon neljäs yhteinen teos. Kantaesitys on Kajaanin Kaupunginteatterissa 8.12.07.