Lause
Minä päätin olla kirjailija. Mutta. Jotain puuttui.
Päätin pistää koko ammattitaitoni peliin, pistää koko eletyn elämän, ja puolet tästä elämättömästäkin mukaan, ihan vereslihalla ajattelin painaa, ettei mitään rakosta jää tulkintaan, että minä olen kirjailija. Kiireestä kantapäähän.
Näistä lähtökohdista minä lähdin lausetta tavoittelemaan. Kauan se piilotteli. Pitkällisen väsytyksen jälkeen tavoitin sen, mutta se piiloutui työhuoneelle eikä totellut minua. Kävin taisteluun kesyttääkseni lauseeni. Onnistuin. Voi kuinka kaunis siitä minun lauseesta tulikin. Lause oli enemmän kuin minä. Ja silloin jysähti. Kolari. Auto tuhannen mäsäksi. Ja sinne hävisi lause. Sinne hävisi kieli ja puhe. Mykkä ihminen. Pitkä hiljaisuus.
On opittava kieli uudelleen. Löydettävä lause. Toivuttava taas kerran.
Näissä tunnelmissa ajellaan Heikki Huttu-Hiltusen monologissa, jonka keskiössä on auto-onnettomuuden kokenut ihminen. Toipumisen aikana tutustutaan uudelleen kieleen. Kielellä on monet kasvot – kuinka monenlaista puhetta ihminen eläessään saa kuulla! On virkakieltä ja puhekieltä, totuuden ja valheen kieltä, sodan ja rauhan kieltä. Mutta kuinka merkityksellistä kaikki puhe on? Ja onko joskus syötävä sanansa?